Toisessa blogissani kerkesin jo hehkuttamaan tämän vuoden parasta tapahtumaa, eli Alinan syntymää. Toisin kuin muista, minusta tuosta heinäkuun lopusta on kulunut mielettömän pitkä aika. Tuntuu siltä, kuin tuo pieni olento olisi ollut kanssamme aina. Miten ylipäätään olemme pärjänneet ilman sitä? Alina on rikastuttanut elämäämme aivan uskomattomalla tavalla, en ikinä olisi uskonut että noin pieni lapsi voisi olla jo omanlaisensa persoona. Alina on toki hyvin vaativa, hän ei kestä hetkeäkään ilman huomiota. Neiti on myöskin ruvennut heräilmään useita kertoja yössä, ja meidän unirytmimme on aivan metsiköstä. Silti joka ikinen kerta kun hän hymyilee minulle, unohdan kaikki maailman kurjuudet ja sydämeni sulaa tuolle ilmestykselle. Hän palvoo minua, ja minä häntä. Odotan innolla tulevaa vuotta kun pieni sähikäisemme oppii kävelemään ja puhumaan. Ja muuttuu vielä suuremmaksi persoonaksi, jota rakastan päivä päivältä vielä enemmän.