Pikkuinen syntyi siis jo kolme viikkoa sitten, mutten ole saanut aikaiseksi kirjoitella tänne mitään. Kiirettä on ollut, muttei kyllä niin paljoa kuin kuvittelin. Ihana mies valvoo vauvan kanssa yöt, joten minä saan nukuttua todella hyvin. Pelottaa vaan että mies väsyy liikaa ja hoito jää kokonaan minulle. On omituista miten kokonaisvaltaisesti tuo pieni olento vie minun huomioni, hetkeäkään en pysty olemaan yksin. Esitinkin eilen illalla miehelle toiveen, että jos saisin huomenna käydä suihkussa :) Tässä hiukan raporttia synnytyksestä ja parista ensimmäisestä päivästä:

Maanantaina 21.7 heräsin hyvin helposti herästyskelloon hiukan ennen kuutta. Kolmetoistavuotias pikkusiskoni oli meillä yötä, ja hänen ylösrepimisensä ei ollut yhtään niin helppoa. Puoli seitsemältä äitini soitti ja sanoi olevansa pihalla odottamassa meitä, ja matka kohti sairaalaa alkoi. Olimme kättärillä hiukan ennen seitsemää ja meidät ohjattiin odottamaan kätilöä ja testejä. Vähän ennen kahdeksaa kätilö viimein ilmestyi, ja siinä vaiheessa olimme kaikki neljä jo aika hermostuneita. (Äiti, siskoni, minä ja poikaystäväni.) Sisko itseasiassa niin paniikissa että pyörtyi sairaalaan. :) Kätilö sanoi että saattaa mennä puoleenpäivään ennenkuin pääsen leikkaussaliin, joten voisin rauhassa vaihtaa vaatteet ja odotella vaikka kahvilassa leikkausta. Päätimmekin siis mennä kahville (tosin minähän en olisi saanut juoda mitään) ja sitä ennen kävin vessassa. Sieltä palattuani kätilö ilmoitti leikkaussalin vapautuneen, meidän olisi lähdettävä heti.

Yhtäkkiä kaikki tapahtuikin hirvittävän nopeasti, alle kymmenssä minuutissa makasin leikkauspöydällä aivan tokkurassa. Sektion aikana olin hereillä, mutten voi väittää olleeni tajuissani. Morfiini pisti pääni aivan sekaisin, ja muistan vain hämärästi kuinka leikkauksessa mukana ollut äitini kertoi minulle tarinaa jostain hirvestä. En nähnyt leikkaamista, mutta tunsin epämääräisesti jotain tehtävän vatsassani. Hetki kun kuulin vauvan itkevän oli aivan epätodellinen, en voinut uskoa että tuo olento tuli ulos minun vatsastani, enhän tuntenut edes kipua. Sain neitosen hetkeksi syliini, jonka jälkeen äitini vei vauvan mukanaan ja minua alettiin ompelemaan kiinni. Vauvan ulossaanti sujui loistavasti, mutta kohtuni ei alkanut supistumaan niinkuin olisi pitänyt, joten sain jotain myrkkyä suoneeni ja sulkeminen kesti hiukan kauemmin kuin yleensä.

Leikkaus oli siis ollut kivuton, mutta luulin kuolevani kun puudutus lakkasi. Vatsaan koski aivan mielettömästi, siitäkin huolimatta että sain kipulääkettä suoraan suoneen. Kohtuni huonosta supistumisesta johtuen kätilöt kävivät painelemassa vatsaani, ja se sattui aivan mielettömästi. Vietettyäni heräämössä muutaman tunnin pääsin vihdoinkin osastolle poikaystäväni ja vauvani luokse. En muista tuosta iltapäivästä juurikaan mitään, mutta kuvat todistavat että näytin aivan hirveältä. Naamani oli valkoinen kuin lakana, johtuen siitä että hemoglobiinini oli laskenut todella alhaiseksi. Ensimmäinen päivä sujuikin tokkurassa vauvaa imettäen, kivut olivat niin hirveitä etten muista juurikaan muuta kuin ne.

Toivoimme saavamme perhehuoneen, mutta kätilöopisto oli aivan täynnä joten jouduimme tyytymään tavalliseen huoneeseen, jossa oli minun lisäkseni yksi toinen äiti. Tavallisessa huoneessa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, että poikaystäväni ei saanut jäädä sinne yöksi, joka oli minulle henkisesti aika rankkaa. Seuravat päivät kuluivat vauvaa hoitaen ja imettäen, oikeastaan poikaystäväni hoiti vauvaa ja minä syötin. En nimittäin pystynyt käymään edes vessassa ennen tiistai-iltaa, kävely oli aivan mielettömän vaivan takana. Keskiviikona pääsin jopa suihkuun, en ole ikinä tehnyt mitään niin rankkaa, meinasin pyörtyä sinnekin muutaman kerran.

En todellakaan ollut kunnossa vielä torstainakaan, mutta hammasta purren esitin reipasta kätilölle että pääsisimme pois sairaalasta, olin niin rikki siihen etten voinut nukkua poikasystävän vieressä ja olla omassa kotona, etten olisi kestänyt enää yhtään yötä sairaalassa. Onneksi pääsimme vielä samana päivänä kotiin, tosin sairaalassa taisi olla niin paljon potilaita että hekin taisivat olla tyytyväisiä lähtöömme. Ensimmäinen viikonloppu kotona sujui jo paremmin, kivut pysyivät kurissa särkylääkkeillä ja pikkuinen käyttäytyi kuin enkeli.

Maanantaina sainkin sitten rintatulehduksen, imettäminen sattui aivan jumalattomasti, puristin tyynyä rystyset valkiosena aina kun vauva halusi ruokaa. Kivut olivat kovat, mutta ajattelin ettei hyvä äiti valita pienestä, mutta sitten kun nännini alkoi vuotaa verta päätin lopetaa itseni kiduttamisen. Samana iltani minulle nousi yli 39 asteen kuume, ja uskoin vihdonkin että minun on mentävä lääkäriin. Seuraavana aamuna jonotinkin ihanassa terveyskeskuksessamme kaksi tuntia lääkärille pääsyä, ja antibioottikuurin saatuani raahauduin puolikuolleena kotiin. Murunen oli korvikeruokinnalla muutaman päivän ja minä maksin sängyssä pystymättä tekemään yhtään mitään. Nyt imetys sujuu jotenkuten, mutta korviketta annamme lisäksi. Uskon vihdoinkin etten ole huono äiti vaikka en kyennytkään täysimetykseen. Minä olen kuitenkin paras mahdollinen äiti meidän pikkuisellemme, vaikken olisikaan täydellinen. En jaksa enää stressata pikkuasioista, tärkeintä on että Muru voi hyvin ja on onnellinen.