Minä, maailman huolettomin ja optimistisin otus, olen alkanut huolestumaan pikkuasioista.

Esimerkki 1: Eilen, ennen kaupungille lähtöä, vatsaa alkoi yhtäkkiä kouristamaan ja oksensin. Fyysinen pahoinvointi hävisi miltein heti, henkinen senkun lisääntyi. Soitin paniikissa äidille, joka osasi rauhoittaa hiukan, mutta lopullisen rauhan sain vasta kun lääkäri vakuutti tuon olevan ihan normaalia. Joskus alkuraskauden pahoinvointi vain palaa, tai suurentunut vatsa painaa verisuonia, joka aiheuttaa huonovointisuuden. Minä olin ehtinyt muutamassa minuutissa käymään läpi vaihtoehdot raskausmyrkytyksestä ennenaikaiseen synnytykseen.

Esimerkki 2: Eilen illalla sain viestin ystävältäni, hänelle oli noussut tapaamisemme jälkeen joku rokko, neitonen oli diagnosoinut itselleen joko vesi- tai vihurirokon. Vesirokon olen sairastanut lapsena, joten tietenkin pelästyin kyseessä olevan vihuri, joka on erittäin vaarallinen sikiölle, aiheuttaa kaikkia kamaluuksia, joita en edes halua luetella. Olin jo miltein hysteerinen, kunnes muistin että lähestulkoon joka ikinen 80- luvun alun jälkeen syntynyt lapsi on rokotettu kyseistä tautia vastaan, joten tuon piikin olin minäkin varmasti saanut. Eli tuokin huoli oli turha, lääkäri varmisti myös pelkoni turhaksi.

Ennen en murehtinut mistään, luotin siihen että kaikki järjestyy, elämä kulkee omalla painollaan. Ja vaikkei järjestyisikään, niin kaikesta siis aivan kaikesta pääsee yli ja eteenpäin. Kaikesta muusta ehkä pääsisinkin yli, mutta Murun menettämistä en pysty edes kuvittelemaan. Vastuu ja huoli toisesta ihmisestä on nyt jo aivan suunnaton, mitenköhän käy kun Muru putkahtaa ulos? Lääkäri tosin totesi, että tämä huolehtiminenkin on aivan normaalia. Minä taidan kasvaa vain aikuiseksi.