Nyt seuraa valitusta, eli kannattaa lopettaa lukeminen tähän jos avautuminen ei kiinnosta :)

Olin toissa sunnuntaina käymässä työpaikan kesäpäivillä, olin kotoa poissa yhteensä viitisen tuntia, ja koska Muru on osittain korvikeruokinnalla, ei siitä ole haittaa hänelle, hän ei varmastikaan muista reissuani kun kasvaa isommaksi. Kesäpäivillä viimeisillään raskaana oleva päälikköni kysyi minulta, kuinka maltan olla poissa kotoa. Vastasin, että kun saan hetken omaa aikaa, jaksan taas kotona paljon paremmin. Siihen päällikkö totesi, että eihän sun vauva ole kuin vasta kuukauden ikäinen, kyllä sun pitäisi jaksaa olla kotona. Nyökyttelin vaan että niinhän se on, vaikka teki mieli hiukan enemmänkin avautua. Päällikölle en sitä voi luonnollisesti tehdä, joten te saatte kuulla puolustuspuheeni:

Tule sitten sanomaan että kuinka et jaksa olla 24/7 kotona, kun olet ensin maannut monta päivää sairaalan sängyssä pystymättä edes nousemaan seisomaan, sen jälkeen olet maannut kotona päiviä kuumeen kourissa, ja kun vihdonkin alat parantumaan miehesi joutuu palaamaan töihin, ja sinä jäät yksin kotiin, ja haaveilet siitä että pystyisit edes käymään suihkussa rauhassa. Tuo olento on kyllä maailman ihananin, mun hän takertuu minuun kuin pieni iilimato, enkä pysty välttämättä käymään edes vessassa, niin ettei hän alkaisi itkemään. Yöt torkut valmiustilassa toinen silmä auki, kun Murunen saattaa koska tahansa herätä ja vaatia huomiosi aamuyön pimeiksi tunneiksi, jolloin voit vain tuijottaa telkkarista jotain kamalaa chattiä ja toivoa että hän nukahtaisi vihdoinkin, koska et itse enään millään jaksaisi valvoa hetkeäkään. Silloin muutama tunti omaa aikaa ei kuulostakkaan niin pahalta, vaan henkireijältä ettei pää hajoaisi. Ja ei, minä en vieläkään suostu olemaan huono äiti vaikken kestäkään kykkiä loppuvuotta kotona, pidän huolta itsestäni että jaksaisin huolehtia Murusta paremmin.

Aamen.